toim. Noora-Helena Korpelainen

Keskustelemassa:
Laura Marleena Halonen
Hanna-Kaisa Tiainen
Ronja Louhivuori
Noora-Helena Korpelainen

Pidimme 30.9.2020 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa työryhmän sisäisen miniseminaarin, jossa avasimme hankkeen vuoropuhelun. Vuoropuhelun osapuolina ovat ympäristöestetiikan tutkimushanke ”Tavallista punaisempia auringonlaskuja – Ympäristöestetiikka murroksessa” ja Ilmastokirkko-esitystaidekollektiivi. Tässä kirjoituksessa tutkimushankkeen ja esitystaideprojektin jäsenet kommentoivat taiteen ja tieteen välisen vuoropuhelun merkitystä omista lähtökohdistaan. Keskustelun pohjalla vaikuttaa muun muassa kysymys siitä, mitä voisi olla hedelmällinen vuoropuhelu tässä hankkeessa. Taustalla kytee myös tietoisuus siitä, että erilaiset näkökulmat vaikuttavat omalla tavallaan ekologisen kriisin tutkimiseen, kohtaamiseen, käsittelemiseen, tunnustamiseen ja siihen sopeutumiseen. Lisäksi huomasimme seminaarissa, että edessämme on kysymys siitä, miten ilmastoestetiikkaa ylipäänsä tehdään, ja ehkä vielä kiinnostavammin: miten sitä voisi tehdä? Ensin on kuitenkin otettava selvää siitä, mistä ja miksi me tulemme näiden kysymysten ääreen yksilöinä ja/tai tutkimuksen/taiteen tekijöinä.

Noora: Miksi vuoropuhelu taiteen ja tieteen välillä on kiinnostavaa?

Laura: Olen työskennellyt aikaisemmin hetkisen esimerkiksi yhteistyössä luonnontieteilijän kanssa ja siihen liittyi yksinkertaisesti tarve faktantarkistukseen sekä haluun olla perillä kyseisen alan sisäisestä ajankohtaisesta diskurssista. Vaikka tarkastelisinkin jotain ilmiötä kulttuurisesti tai tarjoten jotain aivan fiktiivisiä spekulaatioita, minulle on ollut tärkeää tietää, mikä on keskeistä juuri nyt. Huomaan myös, että omaa taiteellista prosessiani esimerkiksi kulttuuristen ilmiöiden tarkastelussa inspiroi “ajoissa liikkuminen”, ja olen kokenut tämän olevan rikkaampaa monialaisissa kontakteissa. Jokaisella alalla on tavallaan oma näköala menneeseen (ja tulevaan), ja myös jokaisella alalla on omat piilotetut tai piiloutuneet historiat. Ympäristöestetiikan yhteistyö on erityisen innostava, sillä ajattelen, että Ilmastokirkko-kollektiviin yksi keskeisistä lähtökohdista on ollut juuri eräänlainen ”ilmastonmuutoksen estetiikoiden” tietoinen ehdottaminen. Mahdollisuus liikkua näillä alueilla yhdessä on todella upeaa.

Hanna-Kaisa: Musta tuntuu, että tieteen ja taiteen väliset projektit ovat lisääntyneet viime vuosina. Suomessa tehdään ansiokasta taiteellista tutkimusta esimerkiksi Teatterikorkeakoulussa, ja se on uinut pikkuhiljaa perusopetukseenkin. Nuorilla taiteilijoilla on jonkinlainen kosketus tieteeseen jo taiteen opetuksen kautta. Esimerkiksi biotaidehan ui itsessään näiden kahden välillä; useilla biotaiteilijoilla on tieteilijän koulutus. Mä fanitan useita tieteilijöitä ja tieteitä! Varmaan siksi, että mun mielikuva tieteen tekemisestä on se, että paneudutaan johonkin tarkasti ja järjestelmällisesti, mikä on aika vastakohtaista taiteen prosesseille, jotka ovat usein rönsyäviä ja sumuisia ja intuitiivisia. Ja toisaalta ajattelen tieteen, ja varsinkin humanististen alojen olevan hyvin luovia –luodaanhan niissä ajattelua.

Noora: Minusta kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten taiteen tekijät vastaavat haasteeseen kestävästä elämästä ja kestävän tulevaisuuden luomisesta. Monet taiteen tekemiseen liittyvät rakenteelliset seikat ovat niin sidoksissa ympäristön kannalta kestämättömään toimintaan. Ja toisaalta minulla on vaikutelma siitä, että ehkä juuri taiteilijoiden ansiosta ihmiset alkavat ajattelemaan toisin ja myös toimimaan toisin; taide puhuttelee ihmisiä välittömämmin kuin tiede, koska taide voi tavoittaa ihmisen hänen omasta kokemuksestaan. Ehkä eniten minua motivoi kysymys siitä, millä eri tavoilla taide vaikuttaa estetiikan tutkimukseen. Minua innostaa mahdollisuus penkoa vähän syvemmältä, mitä mahdollisuuksia tällaisella vuoropuhelulla voisi olla. Jääkö se aina siihen, että estetiikan tutkimus käyttää taideteoksia esimerkkeinään? Tässä tietysti lähestyn jo taiteellisen tutkimuksen aluetta, eikä esimerkiksi oma väitöskirjatutkimukseni ole ainakaan nykyisillä suunnitelmilla taiteellinen prosessi. Ehkä siis käytännössä toivon saavani käytännön, en siis vain ajattelun, sysäyksiä uudenlaisiin suuntiin olemalla mukana monialaisessa vuoropuhelussa.

Ronja: Mulle taiteen ja tieteen välisen yhteistyön mielekkyys kytkeytyy tietty myös tähän aihepiiriin. Kaikkien aiheiden parissa se ei tunnu niin keskeiseltä, mutta tässä proggiksessa ollaan pyöritelty asiaa alusta saakka. Ilmastokriisin kaikkia ulottuvuuksia on mahdotonta aistia tai kokea tässä ja nyts; siksi sitä kai ilmiönä leimaakin jonkinlainen asiantuntijakeskeisyys – että tieteen tekijät toimivat jonkinlaisina profeettoina. Ilmaston kuumeneminen, sen monisyisyys, kaikki seuraamukset ja ulottuvuudet tilassa ja ajassa tuntuvat ylittävän koko inhimillisen ymmärryskyvyn, ja siksikin luulen, että on joku tarve piirittää tätä vyyhtiä mahdollisimman monesta eri näkökulmasta.

Noora: Hyvä nosto, Ronja, tuo aihepiirin erityisyys. Ilmastonmuutos ja ympäristökriisi ylipäänsä ovat mahtavan haastavia aiheita sikäli, että niitä ei voida käsitellä ilman monitieteistä ja/tai tieteidenvälistä lähestymistapaa. Kestävyystieteen parissa tällaisen lähestymistavan haastavuus on ihan arkipäiväinen osa tutkimusprosessia ja -työtä ylipäänsä. Samalla on kuitenkin ajateltava läpi sekin, missä mielessä estetiikkaa voi pitää tieteenä. Tämä tuli minulle mieleen erityisesti tuosta Lauran mainitsemasta “faktantarkistuksen” tarpeesta taiteellisessa prosessissa. Minusta tuntuu usein sille, että estetiikalla tutkimusalana on huomattavan vähän faktoja. Ehkä yksi tunnetuin fakta on se, että Alexander Gottlieb Baumgarten (1706–1757) määritteli estetiikan tieteenalaksi 1700-luvulla, siis vasta ja nimenomaan valistuksen aikakaudella. Hyvä katsaus Baumgartenin ajatuksiin estetiikasta tieteenalana löytyy englanninkielisenä tästä Suomen Estetiikan Seuran toimittaman, filosofi Arto Haapalan juhlakirjan johdannosta: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/302115/Paths-from-the-philosophy-of-art-2019.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Oleellista siinä minun mielestäni on huomata, että Baumgarten antoi kauneudelle merkittävän roolin tutkimuksen tekemisessä ja tieteellisessä ajattelussa. Ei liene kovin montaa tieteenalaa, joka ottaisi huomioon merkittävällä tavalla nimenomaan kauneuden kokemisen ja kauneuteen pyrkimisen. Kaiketi estetiikka on aina spekulatiivista luonteeltaan ja siksi tuo kysymys tieteen kentällä vaikuttamisesta on ihan perusteltu. Oikeastaan kysymys estetiikasta vuoropuhelussa taiteen tekemisen kanssa tuntuu minusta jopa absurdilta! Yhteys estetiikan ja taiteen tekemisen ja kokemisen välillä on niin vahva, niin läheinen ja niin molemminpuolinen, että melkein tekee mieli kysyä: mitä uutta tästä vuoropuhelusta voi syntyä? Onko edes mahdollista nähdä oleellisia kysymyksiä, jos vuoropuhelun osapuolet ovat niin samassa tilassa? Vähän kuin raskaana oleva nainen/syntymistä odottava lapsi. Täytyykö ensin syntyä jotain, jotta näin tiiviisti yhteistyössä olevat alat voivat ylipäänsä aloittaa vuoropuhelun? Useinhan estetiikka keskustelee taiteen kanssa nimenomaan teosten kautta, tulkitsemalla, analysoimalla ja arvottamalla erilaisia taiteellisissa prosesseissa syntyneitä objekteja, tapahtumia ja ilmiöitä. Ympäristöestetiikka tietysti ottaa tästä jo aavistuksen etäisyyttä, koska se tuo keskusteluun muun muassa kysymyksen siitä, kuka on luovan työn tekijä silloin, kun tarkastelemme luontoa tai ympäristöä, olipa sitten kyse rakennetusta ympäristöstä tai ei. Ympäristöestetiikan tarkastelun kohteet siis ovat tietyssä mielessä jo annettuna, millä tarkoitan sitä, että ympäristöestetiikan keskustelu lähtee ikään kuin eri kohdasta keskusteluun. Ja kuitenkin, näin sanomalla vedän tietysti monta mutkaa suoraksi.

Laura: Uskon, että tuossa kuvaamassasi ympäristöestetiikan maastossa voisimme tehdä yhteistyötä jo ennen ”teoksen” valmistumista ”esteettisen tarkasteluun”.

Noora: Olen samaa mieltä ja on kiehtovaa lähteä ajattelemaan, mitä se voisi tarkoittaa.