Kongressi Aesthetics in the Age of Environmental Crises järjestetään webinaarina ja mahdollisuuksien mukaan Lahdessa 3.–5.6.2021. https://iiaacongress2021.com
toim. Noora-Helena Korpelainen
äänieditointi: Ville Kabrell
Keskustelemassa:
Noora-Helena Korpelainen
Milla Martikainen
Laura Marleena Halonen
Ronja Louhivuori
Jukka Mikkonen
Syksyn 2020 aikana keskustelimme Sensus Communis: ympäristön arvostamisen uusi aika -hankkeen puitteissa ilmastoestetiikasta, ympäristöestetiikan murroksesta, taiteen tekemisen prosesseista ja esitystaiteen ja estetiikan suhteesta. Mukana keskustelemassa ovat olleet esitystaidekollektiivi Ilmastokirkon jäsenet ja jäsenet ympäristöestetiikan hankkeesta “Tavallista punaisempia auringonlaskuja”: ympäristöestetiikka murroksessa.
Noora: Vielä pari vuotta sitten olisin varmaan niputtanut ilmastoestetiikan tulevaisuuden estetiikan alle. Vaikkakin, kun vuonna 2015 olin järjestämässä Helsingin yliopistossa, estetiikan oppiaineessa luentokurssia tulevaisuuden estetiikasta, ilmastoestetiikka ei ollut kuvioissa mukana. Ympäristön tilaa kurssilla kyllä sivuttiin. Nyt tuntuu oudolle, ettei ilmastoestetiikkaa juuri ole vielä olemassa. Siinä missä ilmastonmuutoskaan ei ole enää tulevaisuuden asia, vaan vahvasti osa nykyisyyttämme, myös ilmastoestetiikan luulisi olevan ihan varteenotettava näkökulma tässä ajassa. Ja silti edelleen suuri osa ilmastonmuutokseen liittyvästä keskustelusta nojaa edelleen nimenomaan tulevaisuuteen, kaikkeen siihen, miten tulevaisuus voi toteutua. Siksi tulevaisuuden estetiikka saattaa olla yksi ajatuskulma, jolla vielä toteutumattomaan ilmastoestetiikkaan voisi ehkä päästä käsiksi. Milla totesi ohimennen, että tulevaisuuden estetiikkaan kuuluu nolous. Pyysin Millaa kertomaan näkemyksestään lisää. Milla lähetti äänikirjeen, jonka voit kuunnella tästä:
Milla: Äänimuistiinpano aiheesta “Tulevaisuuden estetiikka on noloa”:
Laura: Jatkoimme tuosta Millan esiin nostamasta aiheesta ja pohdimme nolouden ja haurauden estetiikkaa. Mainittiin ainakin nolouden jatkaminen tietyn pisteen yli niin, että se ei ole enää noloa. Puhuimme siitä, että tahtova on nolo, ainakin jos verrataan ironiaan, joka tarjoaa ulkopuolelle asettujalle etäisyyden suojan.
Ronja: Musta noloudesta ja nolon estetiikasta puhuessa tärkeätä on käsitellä noloutta tuotettuna, vallankäytön ja hallinnan muotona. Liberalistisessa yhteiskunnassa, jossa suora kielto on käyttökelvoton tai tehoton hallintatapa, liberalistista ja kapitalistista järjestystä uhkaavat ilmiöt pyritään tukahduttamaan leimaamalla ne noloiksi—mielenosoittaminen on noloa, sitoutuminen ja kiinnittyminen on noloa, tunteet ja niiden ilmaiseminen on noloa, ylipäätään tosissaan oleminen on noloa. Näen noloksi leimaamisen strategiana, jolla pyritään estämään kiinnittyminen esimerkiksi ilmastoliikkeeseen, vähemmistöjen kamppailuihin, feminismiin jne. Nolouden voi välttää vain pysyttelemällä keskiluokkaisessa normistossa, tolkun ihmisyydessä, joka ei “sorru ylilyönteihin”, “kiihkoile”, “uhriudu” tai “saarnaa”. Mun mielestä on keskeistä tunnistaa nolouden normatiivinen luonne ja pyrkiä sietämään nolouden tunnetta, tehdä sen läpi. Niin ehkä käsitän tuon nolouden jatkamisen “tietyn pisteen yli, niin että se ei ole enää noloa”. En siis tarkoita sitä, että äärimmilleen kiihdytetty nolo kääntyisi joksikin freesiksi, cooliksi, kiinnostavaksi, instagram-kelpoiseksi ja yleisesti hyväksyttäväksi, vaan oikeastaan päin vastoin: että jonkin toisen, kapitalistiselle ja liberalistiselle logiikalle vieraan, vastakarvaisen, siihen sulauttamattoman estetiikan äärelle löytääkseen tulee pysytellä nolon äärellä, sitoutua johonkin, minkä lopputulemasta ei ole mitään takeita.
Noora: Minustakin tuo nolous on kiinnostava teema, koska se kytkeytyy huumoriin, joka on ympäristötutkimuksessa vielä tuore aihe (https://www.syke.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Voiko_huumorilla_parantaa_maailmaa__Ensi(46703). Estetiikalla ja huumorilla on pitkä yhteinen taival, josta moni varmaan tunnistaa Aristoteleen Runousopin ja siihen liittyneen tuhoutuneen komiikan tutkielman. Huumorin rooli yhteiskunnassa on siis tunnistettu antiikin ajoista lähtien, ja siis nimenomaan se, että huumori, komiikka ja nauraminen liittyvät valtasuhteisiin ja vallankäyttöön. Ilmastonmuutos tekee huumorista erityisen kiehtovan aiheen. Onko ilmastonmuutoksen maailmassa enää mitään naurettavaa? Tai voiko avain muutokseen löytyä nimenomaan siitä kyvykkyydestä nauraa, uskaltautua nolouteen, tunnustaa huumorin voima? Tässä mielessä tuo Aesthetics in the Age of Environmental Crises -kongressin kuva puhuttelee minua. Se on harmoninen, jopa kaunis traagisella tavalla ja silti…
Jukka: Planeetta on mäsänä ja transhumanistit siinä lentävät Virginin koneella Marsiin.
Noora: Niin. Huvittuminen tuosta kuvasta palauttaa minut väistämättä kysymään omaa suhdettani yhtäältä luontoon ja toisaalta ympäristöä kuormittavaan toimintaani. Esteettisyydellä on vahva suhde muutokseen, vaikka niin ei ehkä arjessa tule ajateltua. Olemme ehkä tutumpia sen ajatuksen kanssa, että omia mieltymyksiä on hankala muuttaa. Esteettisyys on toki jotain, jota havaitsemme ja jota voidaan arvioida ja arvostaa, mutta samaan aikaan se on jotain, joka syntyy, jota muotoillaan ja jota ehkä jopa tuotetaan. Näin on juuri siksi, että esteettisyys kytkeytyy kykyymme kuvitella. Esteettisyys ei ole yhdensuuntaista, vaan se ankkuroituu vahvasti vuorovaikutteisuuteen. Taide, taiteen tekeminen ja kuvitteluun nojaava ajattelu on siksi tärkeää.
