kuva: Tutustuimme yhdessä Lahteen ja sen maisemaan kävelykierroksen merkeissä 19.10.2020. Oppaanamme oli lahtelaiset juuret tunnistava ja tunnustava Mikkelin ilmastokoordinaattori Harri Hakala. Aloitimme kierroksen Lahden Ristinkirkon pihalta. Oli sadekeli.

toim. Noora-Helena Korpelainen

Keskustelemassa:

Hanna-Kaisa Tiainen
Laura Marleena Halonen
Noora-Helena Korpelainen
Sanna Lehtinen
Jukka Mikkonen

Esitystaidekollektiivi Ilmastokirkko työstää esitystaideprojektia kesälle 2021 osaksi ympäristöestetiikan alan Aesthetics in the Age of Environmental Crises -konferenssia. Tässä keskustelussa Ilmastokirkon ja ympäristöestetiikan tutkimushankkeen jäsenet tarttuvat sanaan ”estetiikka”, jolla on yleisesti ottaen useita merkityksiä. Tässä keskustelussa estetiikalla viitataan sekä esitystaiteen teoskohtaiseen logiikkaan että filosofiseen tutkimusalaan. Keskustelu ennakoi käsitetyöpajaa, jota olemme kaavailleet osaksi vuoropuheluamme. Kysymykset Ilmastokirkon esitysten estetiikasta ja tulevaisuuden/nykyisyyden estetiikasta luotasivat keskustelua. Kutsumme lukijan pohtimaan, mitä muita sanan ”estetiikka” käyttötapoja on olemassa.

Hanna-Kaisa: Tässä meidän käsillä olevassa taiteellisessa projektissa ollaan puhuttu ja puhutaan ympäristöestetiikasta ja ehkä vielä tarkemmin ympäristökatastrofin estetiikasta. Mitä ajattelette Ronja ja Laura, millaista estetiikkaa Ilmastokirkon esityksissä on nähty?

Laura: Koko projektimme keskiössä on uudelleenkirjoittaminen, lainaaminen ja päällekirjoittaminen. Hartaudella ratsastelu ei ole sinänsä ideana, vaikka Ilmastokirkko, virret, ekologinen romahdus ajelehtii helposti kohti jylhiä ja hartaita mielikuvia. Keskustelimme eilen työryhmän kanssa poliittisista rituaaleista, joita kaipaisimme suhteessa ekologiseen romahdukseen. Keskustelussa nousivat esiin ainakin poliittisen voimaantumisen tunne, suru, tulevaisuus, nykyhetken tunnistaminen ja tunnustaminen.

Hanna-Kaisa: Ainakin meidän Riippuvaisessa voisi sanoa olleen tosi köyhä estetiikka. Tarkoitan sillä sitä, että visuaalisina elementteinä nähtiin meidän kolmen esiintyjän lisäksi yleisölle jaettu käsiohjelma, kolme nuottitelinettä ja äänihenkilö kiipparin takana. Tää liittyy myös esityksen vahvaan yleisön osallistamiseen: ei ole spektaakkelia, mitä katsoa; on vain sanat ja äänet.

Noora: Useinhan esteettisyys, etenkin arkikäytössä, liitetään nimenomaan visuaalisuuteen. Mutta esteettistä voi toki olla myös se, mikä ei näy. Esitystaide on tässä mielenkiintoinen tapaus, koska se oman käsitykseni mukaan lähtökohtaisesti nojaa moniasitisuuteen, ehkä jopa synestesiaan, tavalla tai toisella. Voisi kaiketi myös ajatella, että mikäli teoksen kokonaisuuteen oleellisesti kuuluu kaikki, mitä osallistuja kokee omassa kehossaan, siis jos esimerkiksi osallistujan tasapainoaisti, proprioseptio ja mielikuvitus otetaan mukaan osaksi teosta, niin silloin se, mikä saattaa näyttää “köyhältä estetiikalta”, voikin olla osallistujalle “rikasta” estetiikaltaan.

Hanna-Kaisa: Noora, millaista estetiikkaa toivoisit näkyvän ekokatastrofin maailmassa?

Noora: Minä olen viime aikoina perehtynyt ajatukseen “kestävyyden estetiikasta” erityisesti filosofi Yuriko Saiton kirjoitusten kautta. Sen voisi lyhykäisyydessään ajatella olevan yritystä käsitellä erityisesti ekologisia ja esteettisiä näkökohtia yhdessä. Moni nimittäin pitää sitä mahdollisena, että se, mikä on ekologisesti toivottavaa, ei välttämättä ole sitä esteettisesti, ja päin vastoin. Saito tarjoaa “kestävyyden estetiikkaa” yhdeksi varteenotettavaksi vastaukseksi, siis sellaiseksi estetiikaksi, joka pyrkii ottamaan huomioon myös planeettamme kantokyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden. Sannahan on nostanut kestävyyden Suomessa merkittäväksi teemaksi kaupunkiestetiikassa. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että minusta tuntuu vaikealle vastata tuohon sinun kysymyksesi Hanna-Kaisa. Estetiikan professori huomautti minua kerran siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole makua. Uskoisin, että hän viittasi tällä silloin gustatorisen maun puutteeseen. Minä olen kuitenkin siitä asti pohtinut, että olen luultavasti yksi niistä, joilla ei ole makua – ja tässä nyt käytän sanaa siinä mielessä, missä sillä viitataan esteettiseen arvostelukykyyn. Olen pitänyt ajatusta siitä, ettei minulla ehkä ole arvostelukykyä ainakaan riittävissä määrin, jonkinlaisena aarteenani. Se on auttanut minua oivaltamaan, että on tärkeää olla jatkuvasti avoin sille mahdollisuudelle, että omaa kyvykkyyttään kokea esteettisesti voi jatkuvasti tarkentaa.

Sanna: Muistelen Diana Vreelandin kommentoineen, että pahinta ei ole huono maku vaan se, että ei ole makua lainkaan, siis siinä merkityksessä, että “ihan sama”, ei ole väliä esteettisillä arvoilla. Se, että ei muodosta välittömiä arvostelmia ei kuitenkaan tarkoita, etteikö esteettiset arvot olisi tärkeitä ja kiinnostaisi, päinvastoin! Tässä mielessä luen Nooran kokemusta ja samaistun. “Suspension of judgment” eli se, että pidättäytyy arvostelmista on nähdäkseni aika olennaista esimerkiksi laadukkaassa kritiikissä; se että tarkastelee ilmiöitä monipuolisesti vähän joka kantilta eikä vain lauo mielipiteitä ensivaikutelmien pohjalta.

Noora: Niinpä, ja onhan minulla jotain suuntaviivoja omalle ajattelulleni tietenkin. Sitoutuisin mieluiten feministiseen ajatteluun ja tunnen siten vetoa korostaa esteettistä luokittelevana terminä arvostavan sijaan. Pidän kyseenalaisena kauneuden arvottamista ylitse muiden esteettisten arvojen, siis esimerkiksi yli söpöyden, kaameuden tai kitsin, vaikka tunnistan kyllä taipumuksen arvottaa kauneutta korkeimmalle myös itsessäni. Ehkä jos jotain toivoisin, niin sitä, että siinä missä biodiversiteetti on tärkeä arvo ekologiassa, esteettinen diversiteetti tulisi yhtä lailla tärkeäksi arvoksi estetiikassa. Ei ole minun mielestäni kovin kestävää nojata vain yhteen estetiikkaan, ei edes siihen kestävyyden estetiikkaan.

Laura: Ympäristöjen, kuvastojen (kielikuvien, totuuspuheiden, kuvien, ikonien) sisäistetyt arvomaailmat, niiden tekijät ja eritoten tahalliset tai tahattomat tarkoitusperät on varmaan jollain lailla tunnistettava, että voi tehdä jotain toisin. Tällainen esteettispoliittinen lukutaito on olennainen osa kuvastojen kirjoittamista. Uskon, että monialainen taito nähdä ja tunnistaa yhdessä on arvokasta. Mainitsit Noora, että kyseenalaistaisit mielelläsi ympäristöestetiikan tieteellisyyden. Akateeminen taito muistaa, kenen ajatuksiin viittaa, voisi olla oman kokemukseni mukaan ratkaiseva ero taiteen tekemisen yhteydessä käydyn puheen ja estetiikan diskurssin välillä. Suhde luonnontieteeseen ja nolouteen kulminoituu ainakin yhteen yöhön, kun soittelin Hesarille yrittäessäni korjata haastattelussa sanomaani järkyttävää luonnontieteellistä virhettä maapallon hiilidioksidipäästöistä. Suhde tieteeseen on minulle ainakin virheiden pelkoa, nolostumisen pelkoa.

Noora: Kyllä ympäristöestetiikan voi minun puolesta lukea tieteelliseen kaanoniin. Mutta on tosi hyvä olla tietoinen siitä, että estetiikka on tieteenalana ja tutkimuskenttänä hyvin toisenlainen kuin ne, jotka voidaan niputtaa jollain tavalla luonnontieteen piiriin. Estetiikka eroaa myös huomattavasti sosiologisesta tutkimuksesta. Mutta koska estetiikka on tutkimusalana melkoisen marginaali – ja sanoisin – käsittämättömän huonosti tunnettu, on tärkeää luoda ymmärrystä siitä, miten juuri tällä alalla, ja tietysti myös toisilla aloilla, tehdään tutkimusta. Mitä siis voi olettaa tutkimukselta jollain tietyllä tutkimusalalla, vaikkapa estetiikassa?

Jukka: Nooran vastaus johdattaa ajatukseni erilaisiin yrityksiin luonnontieteellistää estetiikka: neuropsykologia, kognitiotiede, jne. Mitä estetiikalle jää, kun havaintoa tutkivat mielen tieteet valtaavat alaa?

Laura: Olis kiinnostavaa kuulla, mihin tuo viittaa.

Jukka: Taiteen tekemistä ja vastaanottoa on tietty pitkään tutkittu kokeellisen psykologian vinkkelistä ja naturalistiset filosofit ovat olleet kiinnostuneita (taiteen)psykologiasta. Viime aikoina, aivotieteen aikakaudella, filosofien mielenkiinto psykologiseen vastaanottotutkimukseen on kasvanut ja pahimmillaan löperönkin kokeellisen tutkimuksen löydös on korvannut argumentin. Kathleen Stock sanoo osuvasti, että ”surprisingly, given philosophers’ tendencies to cautious critical analysis, the use of [empirical] evidence is not always inspected as scrupulously as it could be”. Hämmästelen lähinnä monien filosofien sinisilmäisyyttä empiirisen tutkimuksen äärellä. Evoluutioestetiikka on sitten oma juttunsa. Evoluutiopsykologialle on estetiikassa löytynyt kohtuuttomasti ymmärrystä – mihin voisi soveltaa tuota Stockin toteamusta. Ja sillä alallahan niitä esteettisiä arvoja koetetaan kovastikin selittää – biologiaan palauttaen.

Sanna: Nähdäkseni estetiikka ”kestää” sen (tutkittavaa ja ymmärrettävää riittää), että sitä tehdään niin empiirisin kuin käsitteellisemminkin välinein ja vuoropuhelu ja yhteistyö siinäkin olisi hyvä tavoite. Mikä erottaa filosofisen estetiikan muista estetiikkaa käsittelevistä suunnista, on nähdäkseni nimenomaan esteettisten arvojen taso, niitä on aivotutkimuksella tai käyttäytymisen tarkastelulla vaikea tavoittaa.

Noora: Siinäpä onkin hyvin sanottuna se, miksi estetiikalla on väliä, ja siis tässähän sana ”estetiikka” viittaa tutkimusalaan. Mutta kun Hanna-Kaisa aiemmin kysyi Ilmastokirkon esitysten estetiikasta, sana ”estetiikka” tarkoitti tietenkin jotain muuta. Minusta tuntuu, että vastaus jäi vähän avoimeksi. Kertoisitteko lisää siitä, miten te hahmotatte Ilmastokirkon esitysten estetiikan.

Laura: Mä viittaan tässä yhteydessä estetiikkaan miltei dramaturgian vastineena, ”taiteellisen työn sisäisenä esteettisenä logiikkana”.

Noora: Mitä Ilmastokirkon esteettiseen logiikkaan kuuluu?

Laura: Vuotoinen prosessi, keskeneräisyys, luonnosmaisuus, huokoisuus, ei-valmis, ei-tuote, ilmaston kuumenemisen ja ekologisen romahduksen pyydystämättömyys, oma vaillinaisuus, ei-uusi, osallisuus. Ilmastokirkko-projektin esityksissä esteettinen logiikka on jotakin osin jo toteutunutta, mutta projektissa on myös paljon vielä muotoutumatonta sisältöä. Esitysprojektin toteutuminen pitkäjänteisenä esitysten sarjana mahdollistaa sen, ettei tavoite ole tulla valmiiksi yhtenä esityksenä, vaan keskiössä on sitoumus olla asian äärellä yhdessä ja pitkäjänteisesti. Olemme ainakin tähän mennessä suhtautuneet esityksiin luonnosmaisesti, että tehdään vedoksia, rituaalin palasia. Päällekirjoitus eli maailmankuva, merkitystö, tarusto tai estetiikka ei siis ole valmis, eikä tulekaan valmiiksi. Luonnosmaisuus on myös huokoisuutta, joka on myös poliittisfilosofinen esteettinen arvo. Osallisuuden estetiikkaa on yksinkertaisimmillaan esimerkiksi yritys löytää sellainen musiikin volyymitaso, että osallistujat kuulevat laulaessaan sekä oman että viereisen ihmisen äänen. Osallisuuden estetiikkaa on esitysten tekeminen paikkoihin, joihin pääsee esteettömästi, mutta myös maksuttomasti. Se vaatii myös näitä ei-esitykselle pyhitettyjä tiloja osallistumaan esitykseen ja ekologispoliittiseen toimijuuteen/kokijuuteen. Osallisuuden estetiikkaa on myös pyrkimys tehdä esityksestä ymmärrettävä myös esitystaiteeseen vihkiytymättömälle osallistujalle. Nämä ovat nyt vain minun heittojani tähän yhteyteen; eivät mitään yhteisesti sovittuja dogmeja. Ilmastokirkko-kollektiivin taiteellisen ajattelun keskiössä on esiintyjän ruumiin sijaan osallistujan ruumis; maailmankuvalliset ja kuvastolliset sisäistykset, jotka elävät meidän ruumiissa. Katsottavuus on toissijaista yhteisen tilanteen sijaan. Näyttämö liikkuu esiintyjien luomasta tilapäisestä näyttämöstä osallistujan ruumiin näyttämöön. Esimerkiksi Room of Organs -esitys tapahtuu suurimmaksi osaksi juuri osallistujan ruumiin näyttämöllä. Ilmastonmuutoksessa näkökulma karkaa ymmärrettävästi ylös: ilmaan. Katsomalla esimerkiksi NASA:n antroposeenistä karttakuvaa tulen sijoittaneeksi itseni ylös ja hallitsevaan näköalaan. Näihin ilmakuvallisiin estetiikkoihin samaistuessani unohdan, että olemme sisässä, pinnalla, täydellisen riippuvaisina ja armoilla. Samalla kun tarvitsemme tieteellistä tietoa, mittaustulosten esittelyä ja mallinnusta, täytyy ehkä vastapainoksi tehdä työtä omaan ruumiiseen juurtumiseksi. Siksi ajattelen, että taiteellinen työ palvelee myös ympäristöajattelun syventymistä, siihen tutustumista tai sen muotoutumista.